Ajoharjoitukset jatkuvat entiseen tapaan. Kellojen siirron myötä viikolle sijoittuvat liikutukset tapahtuvat pimeässä. Tähän asti olemme ajaneet radalla, mutta koska minua itseäni on alkanut kyllästyttämään pelkkä kehän kiertäminen, päätin laajentaa harjoittelun tielle. Lisäksi rata alkaa näistä sateista johtuen olemaan niin pehmeä, että ei ole mitään mieltä möyhentää sitä enää lisää.
Tänään kello soi kuudelta aamulla ja tallille Majurin luokse suuntasin heti puoli kahdeksan pintaan. Onneksi Majuri osaa odotella rauhallisesti karsinassaan, vaikka muut hevoset lähtevät aamulla varhain ulos. Valmiiksi laittaminen kävi sutjakasti, sillä yön jäljiltä jalkoja ei tarvinnut pestä. Iltaisin kun haen tarhasta pienen ruunan, on hän lähes etupolvia myöden paksussa kurassa. Laiduntarha on etuosasta yhtä kura merta.
Niin me sitten lähdettiin ensimmäistä kertaa TIELLE kävelemään kärryt perässä. Hiukan lapin tyttöä jännitti, onko luotto pieneen ruunaan ihan näin kova? Mitä jos ja mitä jos?? Alkuun pieni ruuna oli hyvinkin jännittynyt, mikä ei tietty hälvetänyt minun takaraivossa kolkuttelevaa jännitystä. Yritin silti tietoisesti olla kuin tilanteessa ei olisi mitään ihmeellistä. Pienen ruunan sieraimet olivat lautasen kokoiset, hän kasvoi korkeutta sen 10 senttiä heti kun pääsimme yleiselle tielle ja se pärinä mitä hänen sieraimista kuului oli kyllä melkoisen kovaa. Omaa hengitystä en kuullut, enkä kyllä mitään muutakaan kuin pienen ruunan sieraimista kaikuvan kovan pärinän.
Tulvivat ojat, veden solina ja matkalla näkyi myös muita hevosia, joka takoitti sitä, että kaikkea "UUTTA" oli näkyvillä. Majurin kovalevy kävi kierroksilla. Jännä kakka tuli niin moneen kertaan, että lopussa ei tullut muuta kuin ilmaa. Meillä radan vieressä on korkea heinäpaaleista tehty vuori, mutta kun niitä samanlaisia paaleja oli tien vierellä niin niitähän ei oltu koskaan aiemmin nähty. Samoin jännää oli mennä tiellä eteenpäin niin, että toisella puolen tietä oli talo ja toisella puolella nämä paalivuoret. Pienen ruunan oli pakko pysähtyä ja miettiä tovin, uskaltaisiko siitä "välistä" kulkea.
Matkan pituus yhteen suuntaan oli kolme kilometriä ja noin puolen välin jälkeen Majuri äkillisesti pysähtyi ja kuunteli. Sen sieraimista tuleva pärinä lakkasi ja vihdoin minäkin kuulin jotain muuta. Ääni joka sai pienen ruunan äkillisesti pysähtymään oli lehmien aamunta. Majuri kuunteli ääntä jännittyneenä ja totesin hänelle että se on lehmien ääni ja muukaisin päälle. Majuri vilkaisi minua ja kuin ihme, rentoutui saman tien, aivan kuin olisi ymmärtänyt. että niinpä tietysti, lehmän ääni se tietty oli, vaikka ei ole niitä koskaan nähnytkään. :) Pienen ruunan aivoituksia ei voi tietää.
Loppumatka kääntöpaikalle mentiin jo kaula rentona alhaalla, totesin käännöksen jälkeen että nyt sitten näet kaikki taas ensimmäistä kertaa, sillä toisesta suunnasta tultaessa kaikki näyttää tietysti erilaiselta. Tällä kertaa meitä sitten tuli se MINUN JÄNNITTÄMÄ auto vastaan. Se oli musta x-trail, joka näytti tulevan suhteellisen reippaalla vauhdilla meitä vastaan. Yritin ajoissa näyttää kuskille kädellä merkkiä, että hidastaisi edes himppasen, mutta kuten arvataa saattaa, jalka ei edes noussut kaasulta ja kuski vain tervehti iloisesti. Henkisesti valmistauduin jonkinlaiseen reagointiin Majurin kohdalta, sillä matka oli ollut niin jännä, että reagointiherkkyyden olisi kuvitellut olevan hyvin räjähdysherkkää. Mutta EI Majuri reagoinut autolle mitenkään. Sen sijaan tien vierellä oleva kaivon rengas oli todella pelottava. Sen todisti se pärinä sieraimista ja sen päälle ne valaan pärskähdyksiltä kuulostavat suhahdukset. Ei voi tosiaankaan pienen ruunan aivoituksia tietää. Nauroin hiljaa sisään päin.
Olen niin ylpeä pienestä ruunasta. Vaikka se jännittää jotain uutta tilannetta niin sen hermo pitää. Hän ei ryöstä ja pakene paikalta, vaikka vähän kasahtaisikin ja mistä vain olemme tähän asti menneet ohi vaikka kuinka ensin jännittäisi. Melkein halkesin jälleen onnesta.
Kärryttelyn jällkeen pesin ja rasvasin pienen ruunan jalat ja laitoin hänet loppupäiväksi karsinaan. Karsinassa Majuri joutuu olemaan ainakin tämän päivän, sillä sen rivin riivaamat kaksi jalkaa olivat melkoisen tuvoksissa ennen ajolle lähtöä. Niissä on riivannut rivi jo useampaan otteeseen tänä syksynä. Sen olen voinut hänen kohdallaan todeta, että hänen jalat tulee pestä ja kuivat JOKA KERTA kuratarhasta tullessa, muuten on perkele irti, Paria viikkoa aiemmin olin juurikin saanut jalat ruvettomaksi ja sen jälkeen tuli kiireisempi viikko, jolloin en ehtinyt jalkoja pesemään ja kuivaamaan illalla ja näin otti rupi jaloista vallan.
Parhaimmaksi olen kokenut hauteen tekemisen rivi jalkaan. Lian irroitus haalealla vedellä, pesut pesubeteadinella, huolellinen kuivaus PUHTAALLA pyyhkeellä ja tämän jälkeen ohuen ohut kerros sinkki/Kloorheksidi/aloevera salvaa, siis ihan todella ohuelti. Sen päälle kerros Tummelia, jonka jälkeen olen peittänyt jalat elmukelmulla. Tämän päälle villatyynyt ja villapintelit. Paketit ovat olleet jaloissa öisin. Kolmessaa päivässä lähtivät ruvet pois. Eilen illalla jätin hauteet laittamatta ja tänään aamulla jalat olivat turvoksissa niin kuin impparin jäljiltä. Kävellessä turvotus laski, joten sen jälkeen tein puhdistukset aiemman kaavan mukaan ja laitoin rasvat päälle. Kuratarhaan en pientä ruunaa vienty, nyt parannellaan jalat kuntoon ennen kuin mennään mutaan. Pari päivää karsinassa ei huonoa tee, kunhan iho saadaan oikeasti kuntoon.
Inhoan tätä ainaista sadetta ja säälin kuravelleissä seisovia hevosia. Tulkoon talvi ja pakkanen!
Smile
even when
it rains!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti