6. Viikko takana ja vihdoin Majuri pääsi ulos! Pieni arabiinialainen oli niin onnellinen päästessään ulkoilemaan. Vihdoin päivässä olisi sama rytmi muiden hevosten kanssa. Aamulla ulos, ruokailua, töitä ja lepoa. Mikäs siinä on pienen arabiinialaisen ollessa, vaikka ulkoilu tässä vaiheessa tarkoittaakin sairastarhassa olemista. Se on silti aivan eri asia kuin olla karsinassa, jolloin muiden hevosten näkeminen rajoittautuu niihin hevosiin, jotka sattuvat karsinan edessä olemaan tai vastapäisessä karsinassa asustamaan. Nyt on pienen mahdollista olla ikään kuin muiden joukossa, sillä yhdellä silmäyksellä pystyy näkemään kaikki lajitoverit. Uskon että stressitaso laski tässä vaiheessa hyvin alas, vaikka ei hän sitä ole sen kummemmin meille ihmisille näyttänyt.
Uuteen paikkaan sopeutuminen on varmasti ollut Majurille helpompaa siinä mielessä, että hän ei ole asustanut yhdessä paikassa syntymänsä jälkeen ja on tottunut välillä olemaan poissa kotoa. Jos olisi ikänsä viettänyt kaiken aikansa kotiympyröissä, olisi varmasti hankalampi sopeutua uusiin ympyröihin. Vaikka sopeutuminen on tapahtunut hyvin, koin suurta mielihyvää kun pieni ruuna hirnui tänään tervehdyksen kun kuuli minun äänen. Kyllä se minut selkeästi muistaa ja mielestäni oli hyvin tyytyväinen kun menin häntä sairastarhaan voikukkakimpun kera tervehtimään ja rapsuttelemaan. Ilo silmälle oli huomata että poika on niin hyvässä kunnossa. Pientä pyöreyttä on tullut tasaisesti ja pieni arabiinialainen näyttää todella hyvältä.
Sain hakea Majurin sairastarhasta kävelymatolle. Aavistuksen jännitti, sillä ehdin tietysti miettiä, että alkaisiko pieni ruuna riekkumaan talliin käveltäessä, muta ei hän alkanut. Hyvin tarkkaavaisesti ympärilleen katselleen hän asteli kuuliaisesti kohti tallia. Tallin käytävää kävellessä täytyi pienen ruunan katsella tarkkaan kaikki seinustalle ripustetut loimet, sillä nehän voisivat yhtäkkiä olla jonkinlainen uhka ja näin ollen pelätyksen aihe. Pienen ruunan ilme oli kyllä ajoittain melkoisen veikeää katseltavaa.
 |
| Enkö näytäkin hyvälle?!! |
Täytyy kyllä sanoa, että olen hyvin tyytyväinen päätökseen siitä, että Majuri tuli kuntoutukseen ammattilaiselle. Olisin toki voinut ohjasajaa häntä takaapäin ja kävelyttää tallin radalla, sillä Majurilla ei ole tapana riekkua kun tehdään ohjasajoa. Silti olosuhteet kävelylle eivät olisi olleet samat. Pohja kävelylle ei olisi tasainen ja kävellessä olisi mahdollista "peesata" terveemmällä jalalla heikompaa. Matolla ei voi huijata, jokainen jalka työskentelee erikseen ja pohja on kaiken aikaa optimaalinen kuntoutuksen kannalta. Lisäki mahdollisuudet riekkumiselle ovat minimaaliset, vaikka pieni arabiinialainen olisikin ollut kuinka kuuliainen tahansa. Yksi ainoa pelästyminen ja hyppy huonosti, voisi viivästyttää koko kuntoutuksen.
Majurin kuntouttajan Katin kanssa keskustelimme Majurin edistymisestä ja kaikki on mennyt onnekkaasti suunnitelmien mukaisesti. Jalka ei ole oireillut millään tavoin ja kuntoutusta ollaan voitu jatkaa suunnitelman mukaisesti. Vähän oli ulos vienti jännittänyt, sillä tarhojen ympärillä on harjoitusrata ja Katilla ei ollut aavistusta siitä miten Majuri reagoisi ohi kiitäviin ravihevosiin. Onneksi Majuri on tottunut kärryillä kulkeviin hevosiin. Harrin kärryttelyä seuranneena ja kärryjen perässä kävelleenä, kärryjen kanssa kulkeva hevonen ei ole kummajainen ja onhan hän onneksi itsekin niitä päässy vetämään. Joten kärryt perässä ohi kiitävät hevoset eivät olleet saaneet arabiinian poikaa riekkumaan tarhassaan.
Kävelymaton jälkeen Majuri pääsi infrapunalamppujen alle lämmittelemään ja minun rapsuteltavaksi. Ihanan lämmintä noiden lamppujen alla oli. Minä nautin kyllä suunnattomasti, sillä ulkona oli vuodenaikaan nähden melkoisen kalsea tuuli. Majuri nautti rapsuttelusta ja tasaiseen tahtiin suuhun sujahtavista porkkanoista. Kyllä pienellä arabiinialaisellakin tätyy olla herkkupäivä kerran viikossa.
Lammpujen lämmöstä suuntasimme kohti karsinaa ja Majuri pääsi mutustelemaan iltapäivä heiniään. Sitä ennen vietettiin kuitenkin pieni hetki porkkanajumpan parissa. Pieni ruuna oli niin ahne porkkanoille, että kumartelusta ei jälleen meinannut tulla loppua ja minulta meinasi sormet irrota käsistä. Jumpan jälkeen päästettiin pieni ruuna syömään heiniä ja lähdettiin ajamaan kohti kotia. Matkaseurana reissussa oli meidän perheen oma porkkanamies, jonka tehtävänä on syöttää porkkanoita, jutella mukavia ja ottaa kuvia. Kuvat by Jay Bjugg.
Thank you Hämeen hevoskuntoutus!
We appreciate all
you do for our Horse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti